Turhaan hukattu potentiaali
Julkaistu: 15.1.2024 klo 14:00
Noin kolme vuotta sitten kerroin julkisesti sairaudestani. Silloin loppuivat myös yhteydenotot
rekrytoijilta. Olin saanut Parkinson diagnoosin vuonna 2017, 36-vuotiaana. En silti ole
harmissani päätöksestä uskaltaa puhua asiasta rehellisesti, sillä koen, että minulla on
kokemani kautta vielä paljon annettavaa nykyiselle työelämälle.
En ole työelämävalmentaja tai -psykologi, vaan työskentelin 16 vuotta ympäristöteknisenä konsulttina vuoden 2021
loppuun. Puhun ja kirjoitan omasta käytännönkokemuksesta. Nykyään toimin yrittäjänä, mikä
mahdollistaa helpomman työmäärän säätelyn. Nautin yrittäjän vapaudesta siis vähän eri
näkökulmasta.Työnantajan suhtautuminen terveydelliseen haasteeseen, ja sitä myötä tulleeseen
osatyökykyyn vaikuttaa merkittävästi sekä työntekijän että työnantajan työarkeen.
Itselläni on tästä suhtautumisesta positiivinen kokemus, joka ei havaintojeni mukaan ole mitenkään
itsestään selvää. Olen pohtinut asiaa omaa kriisiä prosessoidessani, sekä keskustelemalla
muiden osatyökykyisten tai uupuneiden kanssa.
Väitänkin, että työpaikoilla ei yleisesti joko tunnisteta, tai osata hyödyntää, osatyökykyisten
potentiaalia. Tämä tunnistaminen ja hyödyntäminen olisi ensiarvoisen tärkeää, etenkin kun
samaan aikaan puhumme työvoimapulasta. Osatyökykyinen ei ehkä pysty täyteen työaikaan,
mutta he eivät välttämättä ole halukkaita heittäytymään toimettomiksikaan. Joustoja sekä
keinoja tarvitaan työnantajalta, työntekijältä sekä poliittisilta päättäjiltä.
Työntekijän työkyvyn heiketessä koko työyhteisö joutuu uuteen tilanteeseen. Tällainen
työkykyä alentava tekijä kertoo harvemmin etukäteen saapumisestaan. Tähän tulee siis
varautua siten, että tarvittavat toimintamallit ovat valmiina, kun niitä tarvitaan. Työnantajalla
sekä työntekijällä tuleekin olla yksi oleellinen yhteinen perustekijä toimintamallien tueksi:
Tahto. Molempien osapuolien pitää nähdä tilanteessa yhteisenä päämääränä työntekemisen
jatko molempia tyydyttävällä tavalla. Kun asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, niin
vähentyy väärinkäsitykset, ja tasapainon voi saavuttaa.
Työntekijä tarvitsee mahdollisesti myös täysin uudenlaista tukea, samoin esihenkilö ja
yrityksen johto. Ymmärrän, että työnantajia voi mietityttää osatyökykyisen henkilön kanssa
toimiminen. Mielessä voi olla kysymys: ”Mitähän häneltä voi vielä vaatia?”. Työntekijä
saattaa puolestaan pohtia, että ”Tähänkö minun siis vielä pitää pystyä?”. Avoimuus auttaa
tässä tilanteessa.
Työnantajan reilu suhtautuminen tällaiseen haastavaan tilanteeseen näkyy kokemukseni
mukaan työyhteisössä positiivisena vireenä. Tällöin sillä on koko työyhteisöä tukeva, ja sitä
kautta myös tuottavuutta, parantava vaikutus. Inhimillisellä ja empaattisella lähestymisellä voi
olla myös imagollinen vaikutus, joka näkyy positiivisena julkisuuskuvana. Lisäksi se voi olla
pitovoimatekijänä ja houkutustekijä uusista työntekijöistä kilpailtaessa.
Pidetään siis osatyökykyiset osana työyhteisöä, ja arvostetaan heidän osaamistaan. Jospa
ne rekrytoijat sitten jatkossa ottavat yhteyttä myös osatyökykyisille, emmekä hukattaisi sitä
valtavaa potentiaalia mikä meissä on.
Pekka Ahola on insinööri, jonka elämään hiipii mukaan Parkinsonin tauti vuonna 2017 Pekan ollessa 36-vuotias. Elämä muuttui, mutta positiivisuus jäi. Alkujärkytyksen jälkeen Pekka totesi, ettei sohvan pohjalle jääminen auttaisi ketään, vähiten itseään. Pekka päätti myös heti alkumetreillä, että kertoo sairaudestaan avoimesti. Sairastumisen aikaan Ahola työskenteli asiantuntijana ja esimiehenä ympäristöteknisessä suunnittelutoimistossa.
Vuoden 2021 lopussa Pekka perusti oman yrityksen, koska halusi tehdä vielä jotain muuta vietettyään yli 15 vuotta saman työnantajan palveluksessa. Motivaatio yrittämiseen oli ajatus päästä jakamaan omaa tietotaitoa, sekä kokemusta työelämän ja vakavan sairauden yhdistämisestä omaan tahtiin.
