fbpx

Work goes happy

Blogit

Miksi kahvilassa on helpompi keskittyä työhön kuin avokonttorissa?

Aamuni alkoi tänään perinteisellä twitterin selailulla ja siellä ajatukseni sai liikkeelle Katja Kurkinen-Stoorin ja Annarita Kolin pohdinta siitä, miksi kahvilassa on helpompi keskittyä työhön kuin avokonttorissa. Onpas kiinnostava kysymys!

Mielemme on erittäin paikkasidonnainen. Tiettyyn paikkaan tullessamme meissä käynnistyvät tuolle paikalle tyypilliset toimintamallit. Aivomme aktivoivat muistoja, ajatuksia ja fyysisiä toimintamalleja jo valmiiksi tuota paikkaa lähestyessämme. Pienen baletinharrastajan ryhti paranee joka kerta balettisalia lähestyttäessä. Taito- ja taideaineet luovat koulussa oppilaalle toimijuutta – minä teen itse päätöksiä, minä teen fyysistä hommaa ja saan aikaan – ja estää oppilasta vaipumasta muillakaan tunneilla passiiviseen tiedon vastaanottajan tai maleksijan rooliin. Työpaikan kahvihuoneen huonot vitsit ja äänekäs naurunremakka kannattelevat hyvää mieltä ja tekemisen meininkiä myös työpisteen ääreen siirryttyä.

Millainen paikka on siis kahvila? Sinne voi piipahtaa kuka tahansa. Emme oikeastaan yhtään tiedä, keitä siellä voi olla. Kahvilassa on kuitenkin omat kirjoittamattomat sääntönsä. Yleensä sinne tullaan mukavasta syystä: tauon paikka, kuppi kahvia, ehkä vähän paakkelssiakin. Pientä hemmottelua, smootie, hetki itselle. Hyvän ystävän seuraa, lasit lattea ja ajatusten vaihtamista. Miellyttävä ympäristö, siistiä, kiva sisustus, houkuttelevat istuimet, hymyilevät tarjoilijat. Suomalaisessa kahvilassa ei paljon viereisen pöydän seurueelle jutella, tai jos jutellaan, kyseessä on suomalainen small talk: ”kaunis ilma tänään”.

Kahvilan pöytään istuessamme mielemme on jo valmistautunut siihen, että tässä on aika kiva paikka olla, voin keskittyä omiin ajatuksiini eikä kukaan todennäköisesti sano minulle yhtään mitään (paitsi ”kaunis ilma tänään”). Läppäri tai työpaperit esille ja töihin sitten, ilman häiriöitä. Vaikka taustalla on hälinääkin, se on jo ennalta aivoissamme mallinnettua positiivista puheensorinaa ja kahvikuppien kilinää, ei siis kovin häiritsevää.

Miksei avokonttorissa pysty keskittymään yhtä hyvin? Siksi, että paikka ja sen äänimaisema kommunikoivat tiedostamattomalle mielellemme aivan eri asioita kuin kahvilassa. Avokonttorissa osa ihmisistä on vasten tahtoaan – joku kokee tilajärjestelyn aivan kamalaksi ja odottelee epätoivoisena eläkkeelle pääsyä tai etsii uutta työtä. Sermit (jos niitä edes on) ovat ikävän näköisiä eikä ikkunaa näy. Pahimmillaan avokonttorin yllä leijuu uhkan tunne: yt:t alkamassa, päällä tai juuri loppuneet, vienti ei vedä, Koistisella on taas huono päivä ja printterit jumissa. Kaikki tämä jää taakse, kun astumme kahvilan ovesta sisään.

Miten siis saisimme enemmän kahvilaa avokonttoriin? Kiva sisustus ja hyvät kahvilaitteet ovat jo tärkeä alku, mutta kaikkein olennaisinta olisi uhkan tunteesta eroon pääseminen. Jaetaanko tietoa tarpeeksi? Pystytäänkö epäonnistumiset hyväksymään yhdessä ja kääntämään voitoksi? Saavatko työntekijät itse päättää siitä, millä välineillä tai työtavoilla työnsä tekevät? Pääsevätkö he tarvittaessa kouluttautumaan? Kuunteleeko kukaan? Onko ilmapiiri myönteinen? Myötätunto ja työkaverin kuunteleminen on tärkeää. Ja tietysti se ”kaunis ilma tänään”.

Minna Huotilainen, aivotutkija.

Kirjoittaja

,